Nuori taidemaalari Alma Heikkilä on syntynyt Pälkäneen Kuulialassa, Ylikartanossa, ja varttunut siellä ylioppilaaksi asti. Hänen puolisonsa Antti Majava, myös taiteilija, on kotoisin Helsingistä mutta viettänyt noin puolet elämästään Joutsenossa Etelä-Karjalassa.
Keskeinen osa pariskunnan elämää sijoittuu Kainuuseen Hyrynsalmen Paljakanvaaran laelle.
Kaiken sen vuoksi viime lauantaina heidän häissään laulettiin sekä Karjalaisten laulu, Nälkämaan laulu, Hämäläisten laulu että Kolmatta linjaa takaisin. Lauluvalinnoilla he halusivat kuvata elämänsä eri ympäristöjä, erilaisia ajatusten ja kokemusten koteja.
– Asumme aina siellä, missä meidän milloinkin pitää olla, he nauravat.
Pälkäne on yksi nuoren parin tukikohdista. He ovat kunnostaneet itselleen pienen työ- ja asuintilan Alman kotitalon pihapiiriin.
– Pälkäneeltä olemme saaneet paljon kaikenlaista henkistä ja käytännöllistä tukea sekä Alman perheeltä ja sukulaisilta että naapureilta. Viihdymme täällä, paikka on monin tavoin tärkeä, Antti Majava sanoo.
Hän kehuu nuorikkoaan siitä, että tämä on maalaistalon tyttärenä oppinut monia sellaisia käytännön taitoja ja sellaista ajattelun rohkeutta, jota taiteilijan työssä tarvitaan.
– Maanviljelijä on työssään aika yksin kuten taiteilijakin. Selviytymiseen tarvitaan tietynlaista heittäytymistä, ehkä olen saanut isältä ja äidiltä siihen mallin, Alma Heikkilä myöntää.
Mustarinda-seura
Antti Majava ja Alma Heikkilä ovat molemmat saaneet koulutuksensa Kuvataideakatemiassa Helsingissä.
– Minä valmistuin tila- ja aikataiteen osastolta vuonna 2007 ja Alma maalausosastolta vuotta myöhemmin. Siellä me tutustuimmekin, Antti Majava kertoo.
Kummallakin oli viime talvena oma näyttely Helsingin keskustassa: Almalla maalauksia galleria Huudossa Viiskulmassa ja Antilla valokuvia ja videoita sisältävä yhteisnäyttely opiskelutoverinsa Nestori Syrjälän kanssa galleria Sinnessä Iso Roobertinkadulla.
– Näyttelyt olivat onnistuneita, niistä tuli hyviä arvosteluja ja yksi työni ostettiin Kiasmaan, Alma Heikkilä kertoo iloisena.
Molemmat ovat vuonna 2009 toimintansa aloittaneen Mustarinda-seuran perustajajäseniä. Seuran pääpaikka on Mustarinda-talo Hyrynsalmella, taidenäyttely ja taiteilijaresidenssi, jota suosivat erityisesti ulkomaalaiset taiteilijat.
Mustarinda-seura ry on voittoa tavoittelematon ja ideologisesti sitoutumaton tieteellis-taiteellinen yhdistys, joka pyrkii edistämään kestäviä arvoja ja elämäntapaa sekä ekologista ja kulttuurista monimuotoisuutta.
Mustarinda ry haluaa olla kehittämässä eri taiteenaloja ja luomassa taiteen kautta rakentavaa vuoropuhelua ihmisen ja luonnon välille. Viime kevättalvena seura sai Suomen kulttuurirahastolta 100 000 euron apurahan.
Antti Majava opettaa myös Aalto-yliopistossa ja Kuvataideakatemiassa. Alma Heikkilä valmistelee parhaillaan julkaisua Mustarinda-seuran arvoista ja näkemyksistä yhdessä taloustutkija Paavo Järvensivun kanssa, joka on yksi seuran nimekkäimmistä kantavista voimista.
Talo vaaralla
Mustarinda-talo on entinen Paljakan koulu Paljakanvaaran laella. Koulunpito on loppunut siellä jo vuonna 1970.
Sana Mustarinta tai Mustarinda, kuten vanhoihin karttoihin on merkitty, esiintyy Paljakanvaaralla useissa paikannimissä. Sana on muinaista itämerensuomalaista kieltä ja tarkoittaa sekä karhua että henkiolentojen kukkuloita.
Mustarinda-talo sijaitsee yksinäisyydessä luonnontilaisen metsän keskellä. Kainuulaisen maiseman karun kauniit kasvot ovat siellä lähes koskemattomat. Viereinen metsä määritellään harvinaisen luonnontilaiseksi; vastaavanlaisia ei ole Suomessa monia jäljellä.
Taitelijaresidenssin vuokrattaviin yksiköihin kuuluu työskentelytila ja makuuhuone. Keittiö on yhteinen, ruokansa kukin valmistaa itse. Yhteiset kokoontumistilat mahdollistavat taiteilijavieraille kontaktien luomisen, yhdessäolon keskellä erämaan yksinäisyyttä.
Mustarinda-seuran työntekijät järjestävät tarvittavia palveluja, kuten kauppareissukuljetuksia Hyrynsalmen kirkonkylälle.
– Työntekijä voi myös tuoda residenssivieraalle kaupasta tavaroita listan mukaan. Paljakanvaaralta ei voi ostaa mitään, siellä ollaan aivan eristyksissä. Harvalla vieraalla on auto, mutta seura auttaa siirtymisissä sen verran kuin tarvitaan, Alma Heikkilä kertoo.
Taiteilijamajoituksen lisäksi Mustarinda-talossa järjestetään sekä paikallisia että kansainvälisiä näyttelyitä, seminaareja, kursseja, leirejä ja muita tapahtumia.
Kuka hyötyy suojelusta?
Mustarinda-seuran yksin keskeinen päämäärä on herättää keskustelua ihmisen ja luonnon suhteesta. Ympäristöasioista kuullaan joka päivä jotakin, mutta Alma Heikkilä ja Antti Majava pitävät yleisen keskustelun sisältöä melko yksipuolisena.
Suomessa keskitytään ehkä liiaksi mihinkään johtamattomaan kiistelyyn ja kyräilyyn, eri tahot kokevat toisensa pikemmin uhkina kuin yhteistyökumppaneina. Talouskasvun tavoittelu ajaa kiireellisempien asioiden ohi.
– Kainuussa on tavallista, että paikalliset asukkaat ja alueiden omistajat vastustavat ympäristöjärjestöjen yrityksiä suojella luontoa. Metsänomistajat saattavat kokea suojeluyritykset riistoksi. Välistä puuttuu jotakin, yhteinen ilmaisutapa, koordinaatit, joilla asioita voisi käsitellä, he kuvailevat.
Heidän mielestään myös ympäristöliikkeiden olisi kehitettävä lähestymistapojaan.
– Viime vuosina ne ovat alkaneet käyttää talouden tapaista kieltä. Puhutaan ”ekosysteemipalveluista”. Sen kaltainen termi taloudellistaa luonnon – onko se todella paras keino puhua ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta? Alma tuhahtaa.
– Esimerkiksi Karjalan tasavallassa ympäristöjärjestöt puolustavat painokkaammin paikallisten asukkaiden etua, elämäntavan ja kulttuurin säilymistä. Heillä on keskenään luottamukselliset välit ja he toimivat yhdessä monikansallisia teollisuusjättejä vastaan, Antti Majava kertoo.
Hän uskoo, että Suomessakin kaikki hyötyisivät, jos ympäristösuojelijat ja metsänomistajat löytäisivät toimivia yhteistyömuotoja.
– Suuryhtiöiden ja valtion metsäpolitiikka ei aina tue alueita tai edes Suomea vaan usein lähinnä monikansallisten suuromistajien etua, hän toteaa.
Kun vielä on aikaa
Taiteilijapariskunta Heikkilä ja Majava tunnustautuvat degrowth-ajattelun kannattajiksi. He pyrkivät omassa elämässään toteuttamaan sitä, minkä näkevät tulevaisuudessa välttämättömäksi.
– On mahdoton ajatus, että maailman talous ja tuotanto voisi aina vain kasvaa. Laajaa talousjärjestelmän romahdusta veikataan lukuisissa tutkimuksissa jo kymmenen vuoden päähän. Myös planeetan ekologisten järjestelmien on todettu olevan lähellä romahdusta. Se, paljonko meillä on aikaa ehkäistä ekologista kriisiä, riippuu tietysti monista tekijöistä. Mutta joka tapauksessa muutos on välttämätön, Antti Majava pohtii.
Degrowthiin eli kohtuutalouteen liittyy monenlaisia valintoja myös käytännön elämässä. Muun muassa Mustarinda-talon energiajärjestelmä pyritään tekemään täysin päästöttömäksi.
– Mutta elämäntapamme ei tarkoita mitään tylsää. Ei sitä, että kieltäydytään kaikesta ja syvennytään mietiskelyyn. Haluamme löytää yksinkertaisen, järkevän ja mahdollisen tavaan elää, ei mitään monimutkaista ja vaikeaa, Antti Majava sanoo.
Hän tosin toteaa, että maalaisjärkikin on nykyään jo radikaalia yleisen järjettömyyden keskellä.
– Ihmisten elämä köyhtyy siitä, että meidät pakotetaan elämään talouden ehdoilla. Vapautuminen siitä ei tarkoita menetyksiä vaan pikemminkin jonkin uuden saamista. Emmekä me todellakaan kuvittele vapautuvamme taloudesta, pyrimme vain siihen, ettei se hallitsisi kaikkea elämässä, hän tähdentää.
Jotakin kautta ihmisiä pitäisi puhutella, kun vielä on aikaa. Antin ja Alman tärkein vastaus on taide.
Alma Heikkilä pohtii, että taide ei nykyisellään kuvaa ympäristön tilaa kovinkaan rakentavasti. Esimerkiksi feminismi on aatesuunta, joka on aikojen kuluessa hyötynyt taiteesta, tullut vahvasti tunnetuksi sen kautta. Miksi myös uusi ihmisen ja luonnon keskinäinen suhde ei voisi tehdä läpimurtoa tietoisuuteen taiteen kautta?
– Haluaisin että taide voisi nykyistä vapaammin, kriittisemmin ja avoimemmin tarkastella ihmisen ja luonnon välistä suhdetta. Taide on vapautta eikä se tarjoa mitään valmiita ajattelumalleja, mutta juuri siksi se voisi olla uusien ajatusten ja keskustelun herättäjä, Alma pohtii.
